Lukiolaistet uupuvat ja aikuisten tulisi relata vähän, sanoo HS. Mikrohäiriöt ajavat meidät vielä sekopäisiksi, epäilen minä.

Lukiolaisten uupumisesta on uutisoitu valtamedioissa pitkin kevättä. Kun kuulin uudistuksesta, että yo-papereilla mennään sisään (tai ei mennä) yliopistoihin, niin tajusin välittömästi, mitä on luvassa. Jos itsestäni olisi ollut kyse ammoisin lukiomuinoin, niin olisin haalinut, pingottanut ja päntännyt varmasti äärirajoille. Harva tietää teininä, mitä haluaa tehdä ja mitä sitä varten tarvitsee juuri nyt opiskella. Siten on pakko ottaa varmuuden vuoksi kaikkea.

Uudistus on älytön, ja se pitää purkaa heti. Lukio on yleissivistävä, ja niitä arvosanoja voi korottaa, joten antakaa nuorille aikaa kypsyä, etsiä ja kehittyä. Lukiorauhaa!

Hesari jatkoi uupumisaihetta neuvomalla aikuisia: "Aikuinen, relaa vähän" (6.5.2019). Pitäisi kuulemma katsoa myös peiliin. Tunnistan lehden luettelemat "pitäisi harrastaa tavoitteellisesti", "osallistua" ja "aktiivinen yhteiskunnan jäsen" -vaiheet, mutta en lähde alleviivaamaan, että ne yksistään tai pääasiassa olisivat uupumisen ja stressin aihe. Monesti harrastukset, osallistuminen ja aktiivinen ote antavat myös selviytymisvälineitä, ihan fyysistä terveyttä ja tietenkin sosiaalista pääomaa. Yleensä myöskään normityö ei itsessään hierrä, vaan se, jos työnteko alinomaa keskeytyy tai sitä häiritään eri suunnista.

Epäilen, että toinen vahva (vahvempikin) selittäjä erilaisille uupumisille, stressille ja black outeille ovat mikrohäiriöt, joita olemme vapaaehtoisesti lisänneet elämäämme. Osa niistä on loistavia pikkuapulaisia ja oikein käytettynä turvallisuutta lisääviä tekijöitä tai elämämme rikastajia, mutta kääntöpuolisesti olemme antautuneet jatkuvalle säätämiselle.

FB:n Entisajan kovan elämän mytologisointiryhmän tyylisesti heitän, että ennen sitä wain hypättiin pyörän selkään, eikä tarvinnut etsiä kypärää, säätää hihnaa tai varautua siihen, että punaisia päin ajamisesta joku raportoi somen alueryhmässä.

Missä taskussa ne kännykät olikaan? Voi ei, laturi oli jäänyt treenireppuun. No eipä se Applen laturijohto enää toimikaan vain kuin tietyssä kulmassa. Täytyy käydä ruokatunnilla ostamassa taas uusi. Facessa on muistettava kirjoittaa seitsemän onnittelutoivotusta tänään. Onnea onnea vaan! Tuokaan ei ole ikinä onnitellut minua, mutta antaja saa, eikö se niin mennyt.

Gmail on taas täynnä uutiskirjeitä, roskiin vain! Enkö juuri perunut melkein kaikki? Harmittaa, etten ole ehtinyt kuuntelemaan jaksoakaan e-luennosta, josta maksoin ihan kohtuullisen summan, ihan kiva, että muistuttavat, kuinka hyödyllinen juuri se minulle olisi. Jotain palautumisesta ilmeisesti. Outlook vaatii uudelleenkirjautumista. Minkä polun päässä tuorein versio olikaan? Salasanasi vanhenee 13 päivän päästä. Miksi Chromen kiinnitetyt välilehdet eivät pysy…

Hemmetin Helmet! Laina-ajat ovat jo umpeutumassa, ahdistaa, eikä tee mieli kirjautua uusimaan. Saisipa sakkorahat edes korvamerkittyä uusia kirjahankintoja varten! Tulee lainattua ihan liikaa, kun tietää, että uusiminen on vain klikklik. Lukemattomien palauttaminen on ihan normia.

Mitäh! Excel jumittaa taas, vaikka sen pitäisi mahdollistaa jaettu työskentely. Sulkekaa kaikki ja avataan uudestaan. No ei sinne mennyt kuin minuutti, ehkä kaksi. Ja sitten palaveriin! Kannettava mukaan, jotta kerkeän samalla päivittää työaikakirjauksen. Multitaskaushan onnistuu, kun tekee vain rutiinihommaa, eiksniin.

WhatsApissa pitäisi nopsaa vastata muutamaan viestiin, koska ehdin lukea ne ja lähettäjä ihmettelee muuten, miksi en reagoi, koska kaksi sinistä väkästä. Olen ihan perussorminäppärä, mutta silti kirjoitan aina väärin, pyyhin ja uudestaan, hih kirjoitan aina oman nimeni muodossa Jaaan. Olisi pitänyt yläasteella ottaa se konekirjoitus eikä kotitaloutta.

Äh, nyt kello on kymmentä vaille, ja aktiivisuusranneke ilmoittaa vasurissa, että tunnin aikana et ollut tarpeeksi aktiivinen ja askelia puuttuu. Pitää vaimentaa notifikaatiot, koska kesken kokouksen ei kehtaa askeltaa ympäri pöytää.

Ympärilläni teinien kännykät piippaavat, naputtavat. Ruutuja tuijotetaan intensiivisesti. Koska joku katsoi silmiin viimeksi? Vastaantulija on pyöräillä päälleni, koska päivittää samalla jotakin tärkeää. Yritän totutella läppärillä uudistuneeseen käyttöjärjestelmään ja ihmettelen, että mitä parannuksia se toi. Vaihtelu ei aina virkistä, vaan joskus se voi aiheuttaa ärtymystä. Ehkä se on yksi virkistymisen muoto?

En haikaile entisaikoihin, vaikka haikailenkin aikoja, jolloin emme olleet näin orjallisesti kiinni sovelluksissa ja virtuaalisissa yhteisöissä. Harmittaa, että uutisetkin ovat nykyään täynnä vaatimuksia ja vertailusyötettä: syö tätä, liiku näin, nyt pinnalla, lähetä kuva… Kaipaan STT:n kuivia raportteja maailman tilasta ja tapahtumista. Haluan itse valita viihteeni.

Musta aukko on nyt pystytty valokuvaamaan. Samanlainen dokumentoitu aukko tuntuu olevan aina välillä oman pääni sisällä, vaikka lepoon ja rentoutumiseen yrittäisikin panostaa. Olen selkeästi vähentänyt Facebookin käyttöä, seurattavia hashtagejä, turhaa someaikaa. Yrittänyt järkeistää arjen siirtoja, tuoda tullessani, viedä mennessäni. Silti koko ajan on jotain, jota voisi tarkistaa, oppia, kuunnella, seurata, päivittää, ottaa haltuun. En yhtään ihmettele, että olen huomannut vaikeuksia arkisten ja ihan normaalien asioiden muistamisessa.

En halua jäädä odottamaan pohjakosketusta, vaan saada ajan ja toimintani jälleen haltuuni tyyliin nyt. Tiedän, että universaali vastareaktio ja -aalto tälle kaaokselle on tulossa, mutta haluan ehtiä ensin pois alta. Aloitan sen sillä, että palaan tähänkin asiaan vasta huomenna ja luen loppuillan Soininvaaran uusinta dekkaria.